Onko Magdaleena psykiatrinen tapaus..?

Meillä on tuolla olohuoneessa kavereiden kanssa hyvin toimeen tuleva iloinen koululainen, joka on noin keskiverto oppilas, lempeä ja kiltti. Hänen elämänasenteensa on valoisa, mutta kyllä hän osaa tunteitaankin ilmaista. Hän osaa marssia vihaisena huoneeseensa ja paiskata ovensa kiinni... ja tulla puolen tunnin päästä sitten sopimaan ja halaamaan. Hän rakastaa kaikenlaisia suloisia pieniä eläimiä ja isona hän aikoo perustaa kukkakaupan. Hän on tasapainoinen ja normaali lapsi, paitsi viranomaisten kantilta katsottuna:

-Hänellä on pojan kromosomit ja sukuelimet, mutta hän toimii, käyttäytyy ja tuntee itsensä tytöksi.

-Hänet on sijoitettu meille pikkuisena vauvana, mutta se ei vaikuta mitenkään rakkautemme määrään tai laatuun.

-Hänen kehityksensä laahasi kaukana muiden perässä, ennen kuin opimme näkemään hänet tyttönä, mutta sittemmin hän otti muut taidoissa kiinni ja on nyt perin keskiverto lapsi.


Hänen kehitystään on seurattu tähän asti neurologisen puolella, mutta nyt saimme sekä iloisia uutisia, että hieman hämmentäviä myös.

Iloinen uutinen oli se, että hänen kehitystään ei tarvitse enää seurata. Hän on taidoiltaan tavallinen lapsi.

Huono uutinen on hänen tuntemuksiensa sairaalloisuus. Neurologi nimittäin soitti ja sanoi, että Magdaleena siirretään lastenpsykiatrian puolelle.

Kysyin miksi?

Neurologi ilmoitti syyksi poikkeavan sukupuoli-identiteetin.

Vastasin neurologille, että lapsille ei ole olemassa asiaan erikoistuneita lääkäreitä ainakaan eteläisessä Suomessa, emmekä mene kenenkään koekaniineiksi, koska meillä ei ole mitään ongelmia.

Oli kuulemma muitakin syitä.

Kysyin mitä?

Neurologi sanoi: "Kun lapsenne on sijoitettu ja se on iso riskitekijä!"

Vastasin hänelle: "Sijoitus ei ole riskitekijä, vaan sijoitus on suojaava tekijä. Olemme olleet silmän alla ammattimme takia vuosikaudet, emmekä ole saaneet ensimmäistäkään kertaa nuhteita lastemme hoidosta."

Neurologi jatkoi: "En minä sitä tarkoittanutkaan! Olette hyvin hoitaneet Magdaleenaa, mutta kun kehityksessäkin on ollut pulmia."

Vastasin: "Juurihan sanoit, että hän on tällä hetkellä aivan normaali, iloinen ja tavallinen lapsi?"

"Niin, mutta kun tätä sukupuoli-identiteettiasiaa pitäisi käsitellä! Minä en ainakaan tiedä asiasta mitään!" Neurologi lopulta kakisti.

"No, jos te ette tiedä asiasta mitään, niin ottakaapa yhteyttä Transtukikeskuksen sosiaalipsykologiin. Hänellä on pitkä kokemus ja asiantuntemusta auttaa." Kerroin ja annoin nimen hänelle.

Neurologi oli tyytyväinen, kunnes hänelle selvisi, että kyseessä on Setan toimipiste. Setaan hän ei kyllä voi mitenkään olla yhteydessä, mutta kysyi saako hän konsultoida asiassa lastenpsykiatria. Olin jo melko kyllästynyt keskusteluun ja annoin hänelle luvan konsultoida psykiatria, mutta nimettömästi; Olen jo oppinut olemaan hieman varpaillani.

Puhelun jälkeen nojasin pitkään terassin kaiteeseen ja tuijotin tyhjyyteen. Näistä asioista tiedetään jo jonkin verran, mutta olen täysin hämmästynyt siitä, että tieto ei ole saavuttanut ammatti-ihmisiä sitten yhtään.

Vain vajaan viikon päästä tästä tyhjentävästä puhelusta, sain transtukikeskukselta viestiä. Olin kysellyt jo ennen kesälomia blokkerihoidoista ja sainkin nyt aika hyvän tietopläjäyksen siitä, missä tällä hetkellä mennään. Blokkerit viivästyttävät murrosikää siihen saakka, kunnes lapsi voi olla varma, mitä sukupuolta hän varmasti on. Jos blokkeri-hoidon lopettaa, murrosikä tulee normaalisti ja nuori saavuttaa normaalin hedelmällisyyden. Sain myös muutaman yhteystiedon, joihin voisin olla yhteydessä. Lähin yhteystieto vei Tampereen EVAn nuorisopuolen psykiatrille. Selitin lyhyesti tilanteemme sähköpostissa, kertomatta sen enempää, mitä olen tässä blogissakaan kertonut, mutta toki melkoisesti tiivistettynä. Sain melko nopeasti vastauksen.

Psykiatri ei voinut puhua sähköpostilla yksittäisestä tapauksesta, mutta mielipiteitään pystyi esittämään silti. Hänen näkemyksensä mukaan tämän lapsen täytyy olla varmasti jo hoidossa psykiatrisella puolella tai perheneuvolassa. Jäin tuijottamaan tässä kohtaa ulos ikkunasta pitkäksi aikaa.

"Ai miksi?", mietin. "Miksi iloinen ja täysin ongelmaton peruslapsien keskivertolapsi olisi hoidossa psykiatrisella tai perheneuvolassa?"

Jatkoin kuitenkin lukemista. Olin kertonut, että hän ei halua kertoa syntymäsukupuolestaan ulkopuolisille ja että tuemme häntä tässä asiassa. Psykiatri oli tähän vastannut sananmukaisesti näin: "Täydellinen asian kieltäminenkään ei tue psyykkistä kehitystä." Jäin miettimään, että emmehän me kiellä asiaa! Päinvastoin... puhumme asioista oikeilla nimillä useastikin ja usein mukana juttelussa on muitakin perheenjäseniä tai vaikkapa kummitäti, joka on Magdaleenan luottohenkilö.

Tuemme vain lapsen päätöstä olla kuka hän on ja hänen oikeuttaan pitää joitain asioita omana tietonaan. Onko se väärin? Mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Sanoa hänelle, että sinä et ole totta? Sanoa, että sinä haluaisit olla tyttö, mutta oikeasti sinä olet poika; niinkuin Kotkalainen lastenneurologi neuvoi meitä aikanaan. Tukisiko se sitten paremmin lapsen psyykkistä kehitystä? Mitä luulette, että kävisi lapseni psyykkiselle kehitykselle, jos minäkin alkaisin kylvää epäilyksen siementä lapseni mieleen vai ajattelikohan psykiatri, että sitten hän oivaltaisi olevansa ihan tavallinen poika? Alettaisiinko sitten käyttämään sitä syntymänimeä ja ostettaisiin kaupasta siniset vaatteet kouluun?

Psykiatri kirjoitti myös näin: "Jos lapsen kokemus ei puberteetin myötä muutu, alueenne asiantuntijat voivat tehdä meille lähetteen. Diagnoosia ei voi tehdä etukäteen, koska lapsuudessa alkaneessa sukupuolidysforiassa mahdollinen transsukupuolisuuden diagnoosi vahvistuu nimenomaan puberteetissa." Sydän jätti yhden lyönnin lyömättä, kun luin tämän lauseen. Maailmalla on siis käytössä murrosikää jarruttavia blokkereita, joiden saamisesta tulevaisuudessa kyselin tältä alan ammattilaiselta. Ja tämä oli siis vastaus. Pitääkö Magdaleenan antaa kasvaa ensin 185cm pitkäksi? Pitääkö antaa hänen äänensä madaltua? Pitääkö hänellä olla leveät hartiat, aataminomena ja partakarvat ennen kuin hän voi tietää, haluaako hän olla mies vai nainen?

Vaikka lapsi saisi blokkereita, jotka jarruttavat murrosikää, se ei vaikuta hänen aivojensa kehitykseen millään tavalla. Blokkerit voi aina lopettaa ja antaa murrosiän tulla, jos lapsesta alkaa tuntua siltä. Ja miksi en muka hyväksyisi lapseni mielen muuttumista toista kertaa? Miksi hän ei uskaltaisi sanoa asiaa uudestaan? Hyväksyinhän sen jo kerran aikaisemminkin. Jos lapseni ei ennakko-odotuksista huolimatta ole psykiatrinen tapaus, pitääkö hänestä tehdä sellainen vain siksi, että hän sopisi psykiatrien muotteihin?

Onneksi sain toisenkin sähköpostiosoitteen. Se on oikeastaan viimeinen toivoni Suomessa. Kirjoitan siihen huomenna tai ensiviikolla.

Niin ja tiedän, että tuhannet suomalaiset transnuoret käyvät tälläkin hetkellä läpi nykyään tarpeettomia vääränlaisia kehon muutoksia. Heistä tulee ihan yhtä naisia tai miehiä myöhemmin, kuin kenestä tahansa muustakin. Nainen voi olla pitkä, partakarvat voi korjata laserilla pois, aataminomenan voi höylätä, ääntäkin voi muuttaa terapeutin avustuksella... Tiedän myös, että monet pärjäävät ihan hyvin ja jopa todella hyvin aikuisena, nuorena kokemastaan tuskasta huolimatta, mutta tiedän myös, että moni transnuori on ensimmäisen murrosikänsä kynsissä kärsinyt valtavasti ja jopa tappanut itsensä. Mielestäni tarpeettoman kärsimyksen aiheuttaminen on väkivaltaa ja juuri sellainen järjestelmämme tällä hetkellä on: Väkivaltainen murrosikäisille transsukupuolisille nuorille. Järjestelmämme murjoo nuoriemme ruumiita ja koettelee heidän psyykettään usein sairastumiseen ja joskus jopa kuolemaan asti. Ei auta ollenkaan, vaikka osaamme korjata jälkikäteen vahingot. Se ei oikeuta aiheuttamaamme kärsimystä.

Mutta nyt meidän pieni koululaisemme on tehnyt kotiläksynsä. Kohta syömme yhdessä mustikkajuustokakkua ja painumme pihalle rakentamaan leikkimökkiä. Sisältä maalaamme leikkimökin keltaraidalliseksi, jotta vaaleanpunaiselle allerginen pikkuvelikin voi leikkiä mökissä turvallisesti.

 Onneksi ollaan vielä tässä ja nyt;
vahvasti kiinni turvallisessa lapsuudessa.

Mona Bling piristi päivän

Hyvän ystäväni kuuden vanha ihana ja utelias poika kyseli meillä kyläillessään transsukupuolisuudesta Magdaleenalle kiusallisia kysymyksiä. Selitin pojalle asioita ja hän otti tiedon vastaan todella hyvin. Poika on kasvatettu kohteliaaksi, mutta asia jäi silti vaivaamaan Magdaleenaa.

Illalla Magdaleena vain nyhjötti sohvalla kulmat kurtussa ja arvasin hänen miettivät asiaa; sitten muistin Hesarissa näkemäni jutun Mona Blingistä. Selasin juttua ja aloin juttelemaan arkisesti.


-Oletko Magdaleena koskaan kuullut Mona Blingistä?

-En. (Mielenkiinnottomalla äänellä)

-Mona Bling on todella kaunis ja kuuluisa transsukupuolinen nainen, joka pitää monen ihmisen ihailemaa muotiblogia.

-Oikeesti? (Vähän varovaista innostusta ja siirtyminen ihan viereen)

-Mä voisin googlata Mona Blingin-blogin, jos haluat nähdä...

-JOO! (Innostunut äänen sävy)


Googlasin Mona Blingin: http://monabling.com

Selasimme ja katsoimme Monan tyylikkäitä kuvia yhä uudestaan. Sanoin Magdaleenalle, että siitä tulee varmasti isona Mona Bling ja Magdaleena hyppeli television ääreen, laittoi musavideot pyörimään ja tanssi ja tanssi onnellisena illalliseen asti.


Joskus pienen ihmisen ilo on ihan pienestä kiinni.
Kiitos Mona Bling!

Naapurin tyttö

Naapurissa asuu ainoastaan yksi tyttö. Hän on sellainen iloinen ja juttelevainen. Hänellä on paljon kavereita ja meidän Magdaleena oli yksi heistä. Sitten yhden kerran.

Yhden kerran Magdaleena oli kertonut naapurin tytölle salaisuuden. Sen kaikkein suurimman salaisuuden; sen että hänellä on pippeli. Naapurin tyttö ei ole sen jälkeen leikkinyt enää koskaan Magdaleenan kanssa. Siitä on jo monta kuukautta. Hänellä on paljon sellaisiakin ystäviä, joilla ei ole pippeliä. Magdaleena sanoi, ettei enää koskaan kerro kenellekään. Ei kenellekään.