Bloggarin haastattelu

Treffasimme Tuulian kanssa Helsingissä. Istuimme vastatusten hyvin pitkän tovin sen jälkeenkin, kun kakunpalat olivat muisto vain ja kun teekupit ammottivat jo tyhjyyttään. Toki haastattelin häntä ihan asiastakin, mutta hyvin pitkälle juttelumme ohjautui ihan tavallisiin tavallisten naisten arkipäiväisiin asioihin, kuten lasten harrastuksiin, leipomiseen ja sisustukseen. Sellaiseen iloiseen rupatteluun, mikä saa hyvälle tuulelle ja jonka jälkeen tuntee hyvän laatuista joukkuehenkeä.

Tuulia antoi minulle erikoisluvan kysyä liian henkilökohtaisiakin asioita. Näin minä kysyin ja näin Tuulia vastasi:


Saako translapsen tuntemaa sukupuolta mielestäsi tukea esim. tytöttelemällä ja keksimällä tyttömäinen lempinimi, vai pitäisikö mielestäsi pysyä varmuudeksi sukupuolineutraalina?

En oikein keksi mitä sukupuolineutraalilla ilmaisulla voisi saavuttaa, ehkä aikaa vanhemmille ja lähipiirille tottua ajatukseen lapsen transsukupuolisuudesta? Sukupuolineutraali lempinimi on toki parempi vaihtoehto, kuin se kamala syntymänimi mutta samalla sukupuoli neutraalin nimen käyttö viestii lapselle ettei hänen sukupuolensa ole totta. Lapsi huomaa kyllä tuon. Oikean sukupuolen mukaisen nimen ja ilmaisujen käyttö vahvistaa sukupuolikokemusta, viestii lapselle että hän on totta ja hänen sukupuolikokemuksessa ei ole hävettävää. Tärkeää on ettei lapsi koe nimiä ja ilmaisuja käytettävän ivallisesti tai leikillään


Kuinka usein lapsen tuntemukset omasta sukupuolestaan menevätkin vikaan?

Olen pätemätön vastaamaan tähän ja tilastotietoja asiasta ei varmaan ole olemassa. Sanoisin vain, että on eri asia, jos vaikka tyttö ajattelee olevansa kuin poika tai jos hän tietää olevansa poika. Transsukupuolinen lapsi ei leiki sukupuolta, hän on sitä. Se että lapsi leikittelee sukupuolirooleilla, ei tee hänestä vielä transsukupuolista, mutta jos hän sanoo pidemmän aikaa olevansa muuta kuin syntymäsukupuolensa, herkistyisin kyllä kuuntelemaan lasta.


Tunnet transihmisiä. Kuinka moni tutuistasi on tiennyt jo lapsena olevansa väärässä kehossa?

Nyt olen tylsä ja haluaisin olla antamatta mitään prosenttilukua. Elämäntarinat vaihtelevat paljon ja vaikka aika monella on lapsuudesta sukupuolen pohdiskeluun liittyviä muistikuvia, on osa alkanut pohtimaan sukupuoltaan vasta aikuisiällä. Ei ole olemassa oikeaa tapaa olla transihminen, prosenttiluvut voisivat vahvistaa käsitystä oikeanlaisesta historiasta.


Mitä on kehodysforia ja miltä se tuntuu?

Kehodysforia tarkoittaa sukupuoli-identiteetin ja kehon ristiriidasta aiheutuvaa ahdistusta. Miltä se tuntuu, huh nyt kyselet vaikeita. Luulen että tämä on vähän kuin kuvailisi syntymäsokealle värejä. Kehodysforia on ahdistuksen tavarajuna teräslastissa joka ajaa päälle 200km/h nopeudella ihan missä ja milloin vain. Se oli läsnä jatkuvasti jäytävänä tunteena siitä, että oma ruumis on vääränlainen. Koin kehoni kyllä ihan omakseni, en siis ollut ”vankina miehen ruumiissa” mutta tuo keho oli niin monin tavoin… kuinka sen kuvaisi… väärin. Kehoni ei ollut pelkästään vääränlainen vaan se tuntui olevan väärin, rikki, Tunne väärin olemisesta oli ne kiskot mitä pitkin dysforia-juna sitten ajeli. Kehodysforia tuntuu jatkuvalta nöyryytykseltä jonka välikappale olet itse. Häpeät itseäsi etkä pääse häpeän aiheuttajaa pakoon. Ihmiset sukupuolittavat sinut jatkuvasti väärin mikä saa kohteliaisuudetkin kuulostamaan ivalta. Kehodysforia sai tuntemaan oman ruumiin vastenmieliseksi ja vihaamaan sitä aina itsensä satuttamiseen saakka. Häpeän tunne oli niin voimakas etten halunnut koskea itseeni. Esimerkiksi suihkussa käynti edellytti ajatusten siirtämistä muualle ja pesujen hoitamista mekaanisesti. Jos joku toinen kosketti minua tuntui se vaivaannuttavalta ja pakenin tilanteesta jos vain mahdollista. Koko kehodysforian painon on huomannut kunnolla vasta sen hävittyä korjausprosessin myötä.


Kiusataanko lapsiasi transsukupuolisuutesi tähden?

Vaihteeksi lyhyt vastaus. Ei. Olen yksi äideistä eli todella epäkiinnostava ihminen.


Miten kehosi muutokset ovat muuttaneet elämääsi murrosiässä / myöhemmin hoitojen jälkeen?

Lapsuudessa kehon kanssa vielä selvisi, lapsuus oli kuitenkin monella tapaa kehotonta - voiko niin sanoa? Oma keho nolotti suihkussa, pukuhuoneessa, vessassa ja pippelistä yritin hankkiutua eroon (Magdaleena, jätä ne sakset - ei toimi, olen kokeillut) mutta enimmäkseen elämä oli aika sukupuoletonta mikä teki siitä ihan siedettävää. Murrosiässä keho ja mieli sitten lähtivät eri suuntiin. Yhtenä hetkenä ajattelen etten ole kurjemman näköinen tyttö ja olen hieman jännittynyt ja innoissani siitä että nyt minusta kasvaa nainen mutta keho ottikin aivan toisen suunnan. Murrosikä muutoksineen oli sarja kauhunhetkiä. Leukaan kasvoi partahaituvia ja pinseteillä nyppien ei enää pysynyt vauhdissa mukana. Lihakset kasvoivat samaa vauhtia kun itsetunto sukelsi äänen madaltumisen kanssa. Oma keho tuntui kääntyneen minua vastaan.

Kehon muutokset olivat hämmentäviä ja pelottavia, koska en ollut tietoinen transsukupuolisuudesta. Tunsin olevani tyttö, ajattelin että kai olen sitten poika kun muut niin väittää ja panikoin kun kehoni muuttui väitteiden suuntaan. Ihmettelin miksi muutokset, jotka olivat muista pojista hienoja aiheuttivat minussa ahdistusta ja olivat parhaimmillaankin ällöttäviä. Murrosiän seksuaalinen herääminen oli paha paikka. Halut olivat olemassa mutta oma keho oli vastenmielinen. Voisi kai summata että kehon muutokset jotka työnsivät minua muiden silmissä mieheksi, veivät tulevaisuuden odottamisen ja elämänilon ja jättivät seuraamaan jäljelle jääneelle kuorelle tapahtuvaa elämää välinpitämättömästi. Miksi olisin ollut kiinnostunut elämästäni, eihän se tapahtunut minulle?

Sukupuolenkorjausprosessi on matka takaisin omaan elämään, ei niinkään kehon muuttamista. Palaat itseksesi jostain mitä et ole ollut. Korjaushoitojen alettua olo muuttui nopeasti. Tieto siitä että suonissa ei enää testosteronia ollut ja tilalle oli tullut estrogeeni oli euforinen. Ulkoiset muutokset toivat sitten kehodysforian helpottumisen, oikein sukupuolittamisen ja sitä myötä mahdollisuuden aloittaa oma elämä, joka nyt tuntuikin kiinnostavalta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta. Olo keveni siinä määrin että ihmettelin puolisolleni ääneen tuntuuko cis-sukupuolisista aina tältä? Toisin kuin ennen, enää minun ei tarvinnut miettiä sukupuoltani joka hetki, suorittaa miehen elämää tai sitä mielikuvaa joka minulla oli siitä mitä olisi olla mies. Opeteltu miesrooli tipahteli pala kerrallaan pois. Sen alta paljastunut tuore persoona oli herkkä, haavoittuva mutta vahvalla perustalla nyt kun olin oma itseni. Kävin siis läpi uuden murrosiän paitsi fyysisesti niin myös henkisesti. Tutustuin siihen ihmiseen joka olen. Nyt tunnen itseni ehjäksi. Itseinhoa ei ole. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja pitämään kehostani ainakin joissain määrin mutta tyytymättömyys ei ole dysforiaa vaan happamuutta siitä, etten mahdu kauneusihanteisiin. Kosketus ja läheisyys, niistä on tullut tärkeitä minulle siinä missä ennen vaivaannuin ja kavahdin niitä. Olen myös useammalla suulla sanottuna täynnä iloa ja hymyä nykyään. Hyvä jos se näkyy ulospäinkin sillä sydämeni pakahtuu onnesta usein ja yllättäen. Ajatukset suuntautuvat elämään, sukupuolen pohtimisen sijasta. On aika hienoa olla minä.


Millaiset lapsuuden olisit halunnut? Millaista suhtautumistapaa suosittelet vanhemmille, joiden lapsilla on näitä tuntemuksia?

Kuuntele, usko, tue ja rakasta ehdoitta. Seiso tarvittaessa lapsen ja ympäristön ennakkoluulojen välissä ja osoita lapsellesi, että hänen sukupuolensa on sinulle totta. Minun lapsuus, hmm…. vaikea kysymys. En usko kaatuneen maidon perään itkemiseen, joten en haikaile kadotettua lapsuutta ja nuoruutta. Tämä tie antoi minulle kaksi ihanaa lasta, elämänkumppanin ja paljon rakkautta.

Pitääkö mielestäsi joissain tilanteissa lapsen sopeutua olemaan syntymäsukupuolessaan vai pitäisikö ympäristön sopeutua suhtautumaan asiaan luonnollisesti? Miltä lapsesta tuntuu, kun hänet identifioidaan väärin?

Väärin sukupuolittaminen tuntuu henkiseltä veitseniskulta. Pahimpia hetkiä oli, kun joku koetti olla ystävällinen ja kehua maskuliinisiä piirteitäni. Siinä sitten hymyilin ja kiitin vaikka minulle esitettiin juuri pahimpia mahdollisia loukkauksia. Syntymäsukupuolessa voi sopeutua elämään. Siinä oppii häpeää, itseinhoa, näyttelemään, kontrolloimaan tarkkaan omaa puhettaan ja käytöstään mutta pysyy elossa päivästä toiseen ellei sitten itse päätä niitä. Tutkimuksesta toiseen tulee samansuuntaisia lukuja. Elossa olevista transsukupuolisista noin 40% on yrittänyt itsemurhaa. Minä kuulun tuohon ryhmään myös. Sopeutumalla elämään syntymäsukupuolessa hajottaa itsensä mutta tilanne on ympäristölle mahdollisesti helpompi. Eli kyseessä on valinta translapsen henkisen hyvinvoinnin ja ympäristön mahdollisen epämukavuuden välillä. Tuon pitäisi olla helppo valinta.

Miksi poistit vanhat tekstisi blogistasi ja aloitit sen periaatteessa alusta?

Halusin muuttaa blogin tyyliä, vanhat kirjoitukset eivät tuntuneet enää omilta. Saatan palata niihin vielä uudestaan.

Kun oli aika erota, sain Tuulialta ystävällisen halauksen ja pienen kiven, jossa lukee tärkeä viesti.

Kiitos Tuulia haastattelusta, kiitos!
Vaikka tuen lastani sillä polulla, minkä hän ikinä tulee valitsemaankin, silti kieltämättä toivoisin, että hänestä tulisi isona kuin Tuulia, onnellisessa parisuhteessa oleva onnellinen äiti suurine iloineen ja pienine suruineen. Että joku päivä Magdaleena tulisi perheineen viikonlopuksi mummolaan ja minä saisin tarjota tuoretta pullaa ja viinimarjamehua.

Vieraileva bloggaaja

Minulle vinkattiin tästä blogista. Ahmin tekstit kertaalleen yhdeltä istumalta. Seuraavina päivinä luin paloja uudestaan, itkin ja luin. Lopulta olin itkenyt itseni tyhjäksi ja lukenut kaiken useamman kerran. Mietin kuinka onnekas Magdaleena on saadessaan kasvaa perheessä jossa hänellä on tilaa olla oma itsensä ja jossa hän tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty. Kirjoitin hänen äidilleen, halusin kertoa kuinka tärkeää tukea he antavat tyttärelleen. Juttelimme ja eräänä päivänä sitten hän kysyi jos tulisin vierailijaksi blogiin. Tässä kohtaa siis lienee paikallaan esittäytyä.

Hei olen Tuulia. Tämä riittää yleensä esittelyksi mutta blogin aiheeseen liittyen kerron vielä olevani kaksilapsisen sateenkaariperheen toinen äiti. Olen myös transsukupuolinen, itse tosin ajattelen enneminkin olevani trans-taustainen nainen, silloin kun historiallani jotain merkitystä on eli aika harvoin. Olen se äiti leikkipaikalla siinä viereisellä penkillä, se jonka puolisolla ei enää ole kesälomaa jäljellä ja joka huolestuneena vilkuilee lasta kiipeilytelineellä samalla, kun juttelee kanssasi. Ajat aamulla ohitsemme, kun pompin käsikkäin lapseni kanssa päiväkodille. Kengurut  ei kävele ne pomppii, jos et sattunut tietämään. Viime viikolla olimme tiikereitä ja pupuja. Olemme olleet myös kaloja. Onneksi sinä päivänä satoi ja kadut muuttuivat puroiksi. Olen se äiti joka hössöttää partioleirille lähtevää kohta aikuista lastaan pukemaan lämpimästi ja varmistaa viidettä kertaa, että kaikki tarpeellinen on mukana. ”Äiti sä olet pahempi kuin äiti.” Juu tiedän, anteeksi. ”Ei se haittaa mutta rauhoitu jo.” (Vaihtosukat - ne kolmannet, jäi kuitenkin matkasta.) 

En ole vieraana kertomassa elämästämme nykyään vaan lupasin kertoa siitä miltä tuntuu, kun tarina on vasta alussa. Minun tarinani ei ole Magdaleenan. Hän kirjoittaa oman tarinansa ja uskon siitä tulevan kauniin. Oma tarinani alkoi muutamakin vuosikymmen sitten perheen esikoispoikana. En muista ikääni, olisinko ollut kolmen, neljän tai viiden kun aloin ihmetellä sukupuoltani, sitä miltä näytän. Muistan kuitenkin hyvin kuinka seisoin saunan jälkeen eteisessä kokovartalopeilin edessä. Annoin sinisen kylpytakkini aueta ja katselin uteliaana ja ihmetellen vartaloani. Asettelin jalkojen välissä killuvat ylimääräisyydet huolellisesti piiloon yhteen puristettujen reisien väliin. Tyytyväisyys ja onnen tunne sai peilikuvanikin hymyilemään.

Hiljaisuus on vanhemmille hälytysmerkki ja jossain vaiheessa äitini tuli katsomaan mitä teen. ”Mä näytän ihan tytöltä!”, selitin onnellisena. Minun käskettiin lopettamaan hölmöilyn ja pukea yövaatteet päälle. Olin niin innoissani peilikuvan muuttamisesta, että palasin leikkimään tätä hienoa leikkiä useasti. Erään kerran sitten kysyin äidiltäni: ”Miksi mä olen erilainen, kuin muut tytöt?” Muistan äidin sanojen huolen, tunteen siitä että nyt kosketin jotain sopimatonta, kun hän vastasi: ”No sä olet erilainen kuin isi mutta susta kasvaa kyllä samanlainen mies. Olet vasta poika niin siksi olet eri näköinen.” Melko pian opin myös etteivät muut lapset mieti samoja asioita kuin minä. Olin ihmeissäni, kun muut pojat eivät halunneet eroon pippelistä ja pähkinöistään. (Huomasin myös ettei niistä ylimääräisyyksistä päässyt eroon saksilla tai tulikuumaa patteria vasten polttamalla.) Opin ettei asiasta oikeastaan kannattanut puhua ystäville tai aikuisille, ne vain menivät hämilleen. Tämä oli jotain joka oli parasta pitää omana tietonaan.

Koulu-ikäisenä opettelin pojaksi. Ala-asteen ensimmäisellä luokalla sain jälki-istuntaa, kun laitoin opettajan penkille nastan. Pojathan tekevät jekkuja ja miten minä yritinkään olla poika. Aina välillä ilmeisesti epäonnistuin ja joku isompi poika työnsi minut seinää vasten. Sain kuulla olevani homo, joko ennen tai jälkeen lyöntien. Erään kerran kysyin isältä mitä se tarkoittaa ja törmäsin taas häpeään samalla kun puheenaihe vaihdettiin nopeasti. Tein parhaani oppiakseni virheistä ja kiedoin itseäni yhä syvemmälle kuvitteellisen pojan hahmoon. Vahdin sanojani, välttelin tyttömäisiä ilmaisuja ja yritin puhua poikien juttuja. Katosin hiljalleen opittujen ilmaisujen, eleiden ja ajatusten muodostaman muurin taakse. Pojaksi opettelu vei voimia, enkä jaksanut keskittyä tehtäviin tunnilla vaan puhua pälätin tai pakenin unelmiin. Lukutaito ei meinannut tarttua mitenkään minuun. Eihän kukaan puhunut niin kuin opetettiin ”k-iiiiiiii-shh-shh-aaaaa”. Vapaa-ajalla istuin jalka niskan takana, ahmin Aku Ankkoja, piirsin, leikin paperinukeilla, muovisotilailla ja haaveilin Barbiesta. Jokaisella naapurin tytöistä oli sellainen ja sillä yhdellä pojallakin! 

Lapsuuteeni kuului ydinsodan pelko, iltarukous ja nälänhätä Afrikassa. Mennessäni iltaisin nukkumaan, kiedoin itseni tiukalle peittoon, kuin perhosen koteloon ja lausuin:

(Ääneen)

Levolle laske luojani

Armias ole suojani

Sijaltain jos en nousisi 

Taivaaseen ota tykösi

(Äänettä)

Rakas Jumala, 

voisitko tehdä minusta samanlaisen 

kuin muutkin tytöt ovat.

Arvelin ettei jumala pahastuisi pienestä äänettömästä lisäyksestäni. Ilta toisen jälkeen nukahdin ajatukseen kuinka seuraavana aamuna asiat olisivat toisen. Herättyäni, kiipeäisin kerrossängystäni ja kävelisin paljain jaloin keittiöön, jossa odottaisi vastapuristettu appelsiinimehu ja tyynymuroja lautasellinen. Äiti kyselisi miten nukuin yön ja harjaisi ja letittäisi hiukseni aamupalan jälkeen. Haaveeni toteutui aamusta toiseen osittain. Appelsiinimehu ja murot olivat pöydässä odottamassa minua. Äänetön lisäykseni meni jumalalta ilmeisesti ohi minkä kyllä ymmärsin. Hän oli varmasti kovin kiireinen Afrikan nälkää näkevien auttamisessa ja ydinsodan poissa pitämisessä. 

Jokin aika sitten kävin läpi lapsuudenkuviani. Ensin niissä on hymyilevä lapsi joka näyttää nauttivan kissan hännän silittämisestä, syreenien nuuskimisesta ja pelkää joulupukkia. Kouluikään mennessä hymy katoaa niin huulilta kuin silmistä seraaviksi kymmeniksi vuosiksi. Saan kuulla sukulaisilta, tutuilta ja ystäviltä usein: ”Sä naurat nykyään niin paljon. Ennen sä et edes hymyillyt.” Hymyilen nykyisin vielä vähän enemmän, kun tiedän pienen ekaluokkalaisen tytön saavan aamupalan jälkeen hiustenharjauksen ja letit halutessaan. 

 

 

 

 

Ensimmäinen koulupäivä ja lapsen oikeudet

 

Ihana leppoisa mustikan makuinen kesä meni riippumatossa kiikkuessa ja liian nopeasti tuli syksy ja koulut alkoivat. Ensimmäinen päivä ekalla luokalla on kenelle tahansa jännittävää, mutta meille Magdaleenan vanhemmille se oli sitä erityisesti.


Tottakai ensimmäisenä aamuna koulun pihalla on nimenhuuto, mutta meidän opettajan mielestä Magdaleenan syntymänimeä ei tarvitse muistella, kuin ehkä aikuisten kesken paperiasioita hoidettaessa. Magdaleenan syntymäsukupuoli on opettajan mielestä Magdaleenan henkilökohtainen asia ja hän saa itse päättää siitä, kertooko asiaa koskaan toisille oppilaille. Samaa mieltä ovat koulutaksissa. Kaikki koulun puitteissa tapaamani aikuiset ovat yhtä mieltä; Magdaleenan lastenoikeudet toteutuvat. Hän saa pitää salassa housujensa sisällön. Saa olla se pieni tyttö, joka hän on tunteissaan ja ajattelultaan. Hänen ei tarvitse elää lapsuuttaan poikana, joka haluaisi olla tyttö. Hän voi elää lapsuuden omana itsenään tyttönä, jonka kropassa on joitain aivojen kanssa yhteen sopimattomia osia, jotka tullaan joskus ehkäpä vielä korjaamaan vastaamaan hänen ehjää identiteettiään.

Hänelle tulee vahva omanarvontunto ja itsetunto, jonka hän ansaitsee, sillä hän kieltämättä on yksi maailman kaikkeuden suloisimmista pienistä tytöistä, vaikka itse sen sanonkin.

Meillä oli tavoite, että Magdaleena saisi mahdollisimman hyvän ja onnellisen lapsuuden ennen koulun alkua, jotta hänen aivonsa kehittyisivät mahdollisimman positiiviseksi ennen myrskyjä. Kuitenkin tämän kouluhenkilökunnan mahtavan asenteen vuoksi, asetamme mielessämme uuden tavoitteen; mahdollisimman onnellinen ala-aste ilman kiusaamista, jotta hän kestäisi murrosiässä kehonsa muutokset, jotta hän jaksaisi siihen asti, että saa myöhemmin sitten muuttua takaisin päin omaksi itsekseen.

Voisiko vielä käydä sellainen tuuri, että Suomen lainsäädäntöä muuttettaisiin niin, että lasta olisi kuultava hänen sukupuolensa suhteen niin, että lapsi voisi saada hoitoja, ennen kuin alkaa olla myöhäistä esimerkiksi äänen ja luuston suhteen.

Unicefin sivuilla on lyhennelmä kansainvälisistä lastenoikeuksista.

Laitoin translapsia eniten koskettavat kohdat tähän:

2. Lapsen oikeudet kuuluvat jokaiselle lapselle. Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi.

3. Lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu.

4. Valtion on toteutettava Lapsen oikeuksien sopimuksen määräämät oikeudet.

12. Lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.

13. Lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä, kunhan ne eivät loukkaa muiden oikeuksia. Lapsella on oikeus saada tietoa.

16. Lapsella on oikeus yksityisyyteen, kotirauhaan ja kirjesalaisuuteen. Hänen kunniaansa tai mainettaan ei saa halventaa.

19. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä.

31. Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämään.

Ai niin...
Huomenna on toinen koulupäivä.
Ope on kiva.
Kaverit on kivoja, jopa pojat.
Koulun piha on kiva.
Kouluruoka on hyvää. (Meillä Suomessa on hyvä ilmainen terveellinen ruoka koulussa)
Taksin setä on kiva.
Koulussa kuulemma lauletaan paljon kivoja lauluja.
Läksyt saivat Magdaleenan tuntemaan itsensä isoksi.

Ihana, kiva ja hauska uusi koululaisen elämä.
Mitä muuta sitä saattaisi kuka tahansa äiti lapselleen toivoa?

Translapsella voi olla onnellinen lapsuus. Tarvitaan vain paljon hyviä aikuisia muuriksi ympärille.

Ruusujen tragedia

Isoveli sai omasta koulustaan kevätjuhlassa ruusun ja Magdaleena sai toisen esikoulun päättäjäisissä.

Ensin ruusuilla oli vettä, sitten ne unohtuivat ikkunalaudalle ja kuivuivat siihen. Kaikkien silmät tottuivat ruusuihin, eikä kukaan olisi ikinä arvannut, että ruusujen sisällä kasvoi elämää!

Ei kukaan! Ennen kuin yhtenä aurinkoisena elokuun aamuna, kun vielä oli kesäloma, ruusuille oli käynyt hullusti!

Ensimmäiseksihän me epäilimme tietenkin, että peikko oli yöllä hiippaillut sisälle ja kiusannut kukat surkeaan kuntoon, mutta sitten Magdaleena keksi seurata kuivuneita terälehtiä, jotka johtivat ikkunan välistä jo tutuksi käyneeseen satumetsään. Meille selvisi lopulta koko tarina kokonaisuudessaan.

Ruusujen sisältä oli kuoriutunut kaksi keijukaista. Päättelimme, että keijut ovat iholtaan tummia siitä, että melkein kaikki ruusut tuodaan kotimaahamme Afrikasta ja niinhän ne olivatkin.

Nämä kaksi tummaa ja neuvokasta kukkaiskeijua, olivat suunnanneet ikkunan raosta päästyään heti suoraan lähimpään satumetsään ja taikoneet sinne ravintolan. Ravintolassa ei ole vielä liiemmilti asiakkaita, koska näin loppukesästä linnut ja oravat löytävät muutakin syömistä, mutta keijuja ravintolalla on pörrännyt enemmän ja vähemmän tutustumassa uusiin asukkaisiin.

Läheiseltä suurelta kiveltä näkyy suoraan ravintolaan ja pieni Magdaleena onkin jo istunut kivellä tovin, jos toisenkin ja nähnyt sekä ravintolan pitäjät, että niiden monet ystävät, jotka toisinaan istuskelevat terassilla ja toisinaan lentelevät touhukkaina sinne ja tänne. Syksyn tullen kun ruoka vähenee metsästä, varmasti myös linnut ja oravat tulevat vierailemaan ravintolaan.